Kuvittele tilanne, jossa johdat palvelun kehitystyöpajaa. Kyseessä on arkaluontoinen aihe ja tavoitteena on parantaa palvelua osallistujien kokemusten perusteella. Osallistujista yksi on itkun partaalla toisen kuvailtua ronskisti ja turhankin värikkäästi omia kokemuksiaan, ja kolmas näyttää niin järkyttyneeltä kuulemastaan, että pelkäät hänen oksentavan. Kuulostaa palvelumuotoilijan painajaiselta.

Yhdessä ideoiden vaik’ syvän märkänis

Yhteiskehittäminen on erinomainen lähestymistapa erilaisissa palveluiden kehitysprojekteissa. Parhaimmillaan eri osallistujien ja sidosryhmien tieto, kokemukset sekä taidot yhdistyvät, ja lopputuloksena saadaan enemmän kuin osiensa summa. Kun kehitettävä aihe tai osallistujat ovat sensitiivisiä, tullaan kuitenkin eettisten kysymysten äärelle. Jotta yhdessä kehittämistä ei tarvitse tehdä karjalaisittain “syvän märkänä”, sydän mädäntyneenä eli äärimmäisen tuskan vallassa, on palvelumuotoilijan vaalittava osallistujien henkistä turvallisuutta.

Sensitiivisiä voivat olla esimerkiksi terveyttä, perhesuhteita tai rikollisuutta koskevat aiheet. Sensitiivisiä kohderyhmiä taas ovat lapset, herkässä mielentilassa olevat tai esimerkiksi henkilöt, joiden turvallisuus voi olla jollain tavalla uhattuna. Useimmat meistä harkitsisivat kahdesti, haluavatko avata elämäänsä esimerkiksi sosiaalipalveluiden kehittämisen nimissä väkivallanteon jälkeen.

Kuinka tehdään palveluiden yhteiskehittämistä asettamatta osallistujia alttiiksi stressille tai vaikeille sosiaalisille tilanteille?

Haastateltavalle kannattaa antaa mahdollisuus päättää itse, missä haastattelu tehdään.

Osallistujien turvallisuus on pääasia

Kuinka siis voidaan tehdä palveluiden yhteiskehittämistä asettamatta osallistujia alttiiksi esimerkiksi stressille tai vaikeille sosiaalisille tilanteille?

Olen ratkaissut tämän kahdella tavalla. Ensimmäinen tapa oli hyödyntää digitaalista yhteiskehitysalustaa. Tämän avulla osallistujat, eli hiljattain hautajaiset järjestäneet henkilöt, saivat nähdä ja kommentoida toistensa kehitysideoita digitaalisessa ympäristössä nimettömänä. Huomasin kuitenkin nopeasti, että tämä tapa ei nostanut toivottua keskustelua tai toisten ideoiden jatkojalostusta.

Toinen kokeilemani tapa oli toimia itse ideoiden välikätenä. Haastattelin yksittäin tai pareittain sekä alan ammattilaisia että hautajaisia järjestäneitä henkilöitä ja pidin mukanani matkakokoista kehitystaulua, jota täydensin haastattelujen edetessä. Tällä tavalla sain toisaalta turvattua osallistujien anonyymiuden, turvallisen ilmapiirin että katettua helposti maantieteellisesti vaadittavan alueen.

Tämän lisäksi huomioin tietysti eettiset näkökulmat yleisesti. Annoin osallistujille kontrollin haastattelutilanteisiin ja lisäksi osallistujat saivat tarkistaa haastattelujen dokumentoinnit sekä niistä tehdyt johtopäätökset.

Mutta onko tämä nyt sitten sitä oikeaa yhteiskehittämistä?

Menetelmässä, jossa minä toimin linkkinä osallistujien kesken menetettiin se hyöty, joka yhteiskehittämisessä voidaan pitää yhtenä tärkeimmistä: osallistujien keskinäinen ajatusten jatkokehittely ja pallottelu ilman välikäsiä.

Lisäksi huonona puolena tässä tavassa oli sen työllistävyys. Muutaman yhteiskehitystyöpajan sijaan pidin parikymmentä erillistä kahden tunnin haastattelua. Haastatteluja järjestin läpi koko kehitysprosessin, jotta sain katettua palvelumuotoilun prosessin eri vaiheet aina aiheen ymmärtämisestä lopullisten konsepti-ideoiden testaamiseen.

Yhteiskehittäminen perustuu kokemusten jakamiseen sekä niiden jatkojalostamiseen yhdessä. Sensitiivisten aiheiden käsittelyssä ei kuitenkaan välttämättä voida järjestää perinteisiä kehitystyöpajoja, joissa kokemuksia jaetaan ja ideoita jatkojalostetaan fasilitoidussa ryhmässä. Kuitenkin juuri tämänkaltaiset aiheet ovat niitä, joiden soisin hyötyvän parhaista menetelmistä.

ambientia

Blogi